Mestarin viikonloppu

Torstai 

Viimeiset treenit. Kuinka nopeasti aika meneekään? Vähän aikaa sitten leireilimme kesäloman viikonloput Aurorahallilla, koska muutakaan tekemistä meillä tytöillä siis ei ollutkaan. Pienpelit, mäkijuoksut, viivajuoksut, syöttötrillit, kääntöpelit… Duunia tehtiin oikein olan takaa ja hiki virtasi kuin viimeistä päivää jokaisella. Ja tähän pisteeseen olemme tulleet: viimeiset treenit koittivat. Kapteeni Henna Uljua vei muut toverini ulos lämmittelemään ja minä löysin taas kerran itseni kuntopyörän päältä polkemasta. Tuttua puuhaa. Loukkaantumiset, se suuri tuska pelaajalle on aivan käsittämätön! Vuoden aikana vesijuoksu on myös vetreitten mummojen kera tullut tutuksi. Lääkärit ja fyssarit ovat ensimmäisinä kännykän puhelin-numeroissa. Terveyden arvostaminen kuluneen kauden varrella on päivä päivältä tullut suuremmaksi. Kulunut sanonta: ”urheilija ei tervettä päivää näe” on totisinta totta. Silti ajatus, että vähään aikaan ei tarvitse mennä pyörän päälle polkemaan oli erittäin ihanaa. Kohta on aika hengähtää ja ansaitusti hieman juhliakin.

Perjantai

Rutiini aamuherätys kello 06.30, aamupala ja treenikamat päälle. Auto lähtee tasan 07.00 ja jos siitä myöhästyy, on se bussimatka. Isukin kanssa tätä matkaa aina aamuisin mennään Porvoo-Helsinki väliä ja naureskellaan radion vitseille. Kasilta bongasin Tiitun tuttuun tapaan istumassa kahviossa ja pelailemassa Candy Crushia. Aamutreenien aika on jälleen koittanut, pyörän päälle taas, lihaskuntoa ja vetoja päälle. Kokeiden palautukset ja mikä parasta pääsin kaikista kunnialla läpi. Kotiin saavuttuani tieni vei suoraan Hietaselle ja Vähälälle. H&V:llä katselimme Noratiuksen ja Milluran hienosti leikkaamaa videoklippiä joukkueemme peleistä. Toivottavasti video päätyisi facebook sivuilemme, niin saisitte nauttia sen antimista. Kerrottakoon, että videossa pelaajat lentelevät laidan yli mitä oudoimmissa kulmissa ja erikoisin ilmein. Siis mitä upeimpia suorituksia on luvassa. Jonkin ajan kuluttua suuntasimme kauppaan ostamaan lauantaille eväitä ja erilaisia palautusjuomia. Pelien jälkeistä tankkausta on painotettu paljon ja tällä kertaa aioimme hoitaa sen paremmin kuin hyvin.

Lauantai

Aamulla avattuani silmäni, tajusin, mikä päivä on kyseessä. Ei suinkaan ainoastaan finaali pelipäivä, vaan hyvän ystäväni Noora Ahosen syntymäpäivä. Tätä on odotettu. 18 vuotta 6570 päivää ja 157 680 tuntia on Noora nyt porskutellut. Wihii, tätä täytyy juhlia. Mutta ensiksi pitää hakea Tampereelta kalavelat pois. Pojan täytyy päätyä tänään Porvooseen. Aamulenkki/kävely sateessa toi piristävän herätyksen aamuun, jonka jälkeen suuntasin Kokonhallille aikaisemmin kuin olisi pitänyt. Siellä tapasin sählytoverit Ronjan,Roosan,Millan, Tiitun ja Sennin. Aamupäivän kohokohta oli kun synttärisankari saapui Kokonhallille, luonnollisesti arvokkaasti viimeisenä. Yhteisen laulun tiimellyksessä Noora sai rakkailta ystäviltään mokkapalakakun jonka MasterChef Roosa oli leiponut. Mutta mikä parasta olimme väsänneet Nooralle laatikon jossa oli tulevan aikuisen elämään tavaraa joita hän varmasti tarvitsee tulevaisuudessa. Oksennuspussi, buranaa, uudet bilelasit, rakkolaastari ja tietenkin kuohuvaa. Sennin kruunu oli mahtava ja boksin koristellut Milla oli tuonut Ahosen junnuvuoden kultaiset muistot sanoin ja kuvin esiin. Cheekin kroppa, Tikkarin kuva ja Cosmon niksit olivat hienosti teippailtu. Hienoa työtä Milla! Myös Tiitu pyöräytti vuosia viikolla joten, hänellekin pidimme pienet synttärijuhlat viehättävässä Kokonhallin aulassa.

Kanapastojen jälkeen bussimme lähti kohti Tamperetta. Ilmassa oli jännitystä, joka purkautui meistä suurella energialla. Huhhuh, kaikkien ajatukset harhailivat ties missä, ennen kuin Mikin tutut sanat tulivat hänen suustaan ulos ” Nyt joku roti tähän hommaan” ja ”olettaminen on tyrimisen äiti.” Palaverista lähtien aloimme keskittymään peliin. Spiraalille tultuamme tutut rutiinit alkoivat: Tuijan teippausjono, pelaajien hiusten laitto peilin edessä ja lapojen käyristäminen. Alku-lämmöiltä siirryttiin pallolliseen lämmittelyyn, ja mikä parasta amputaatio jalkani kesti sen! 

Mikki kailottamassa Maamme-laulua Virtasen johdolla

Maamme laulu, vihellys pilliin ja peli alkakoon. Olin juuri laittamassa hiuksiani kiinni kun Henna pamauttaa jo 30 sekunnin jälkeen pelin ensimmäisen maalin. Se oli riemua ja juhlaa. Itse hiukset hulmuten otin neljän viikkoon jälkeen nopeimman spurttini ja kiljuin mitä suustani lähti. Katsomossa hurraahuudot kaikuivat ja Altsu ja Jassu tunnustivat väriämme kasvotkin maalautuneena keltamustaan. Täydellinen eka erä, 3-0! Adrenaliini kulki jokaisella tuhatta ja sataa kun toinen erä päättyi 3-2. Kolmas erä ja se ratkaiseva, tuleeko pytty Porvooseen. Sain juosta pelin aikana kahdeksan kertaa keskiviivalle ja takaisin vaihtoaitioista tuulettaen. Joka kerta oli mahtavaa. 

. Fanikatsomossa hurrasi PotterJassu ja pääsiäispupuAltsu 

KAUSI ON PÄÄTTYNYT! 8-4 nyt on JUHLAA! PORVOO ON UUSI SUOMENMESTARI. Itkien, nauraen, huutaen ja hyppien, PANKKI räjähti. Sanoin kuvailematon tunne. Duunimme pikkutytöistä asti, jokaisen panos joukkueen eteen, sitoutuminen, ja salibandyn ehdoilla eläminen, NYT se on palkittu. Se kauan odotettu MESTARUUS on meillä. Spiraalihalli oli täyttynyt onnenkyyneleistä, mestaruuskuvista, suihkunraikkaista valmentajistamme ja loputtomasta onnellisuudesta. Haluan vielä painottaa, että tämä MESTARUUS kuuluu yhtälailla meille kaikille: taustat, fanit, sponsorit, vanhemmat, koko seura, valmennus ja pelaajat. Jokainen on tuonut palasen, josta on tullut kovan työn tulos. Ja nyt se on POMMIN varmaa, että tänään juhlat ovat suurta luokkaa. 

Family Haakana

Matka kohti Porvooseen alkoi ensin tutussa ja turvallisessa gourmee’-ravintolassa, ABC:n noutopöydässä. Lihapullat ja muusi oli suosikkiravintolan anti tällä kertaa. Kahden tunnin bussimatka Porvooseen oli pitkä, vasta siellä pääsisi poika saunomaan. Odotus palkittiin ja juhlat jatkuivat aamuun asti ja vielä seuraavanakin päivänä fiilisteltiin hallilla B-poikien peliä seuratessa.

Itse odottelen jo tulevaa kautta innolla, koska tavoitteena on saada pelatuksi enemmän kuin vain kolme kuukautta ja 17 peliä. Kausi on ollut joukkueella värikäs, ja täynnä ylä- ja alamäkiä. Kaudesta on saatu paljon uusia oppeja, ja mikä parasta, hienoja elämyksiä matkan varrelta. Joukkueemme on suurta perhettä, jossa jokainen on yhtä tärkeä. Lopuksi, haluan kiittää kaikkia! Mestaruus on parasta, mutta elämykset vielä parempaa! Tytöt ja naiset nyt ladataan patterit ja nautitaan ennen tulevaa kautta kesälomasta. KIITOS!

Etapille mahtava päätös, SUOMEN MESTARIT 2013 

Rakkain terveisin

#26

HR eli Hanna Rainion kysymykset minulle:

1. Paras salibandy muisto?
Joka pelin voitto!

2. Kana vai muna?
Kana

3. Uskotko rituaaleihin ennen ottelua?
Tietysti, jokaisella on omanlaisensa.

4. Paraneeko polvi pojasta?
Kysymystä en tajunnut, mutta kyllä se varmasti paranee.

Rainio tunnustaa: Mikä Lappeenrannassa kiehtoo?

Heissan, oon siis Hanna tai no Rainio (tuntuupi et se etunimi on kokonaan unohdettu)
Mutta kuitenkin:
Olipa kerran alkukevään lämmin, ei-niin-keväinen ilta, olimme juuri palanneet täppämetsältä ensimmäinen täppä taskussa ja
mie istuin autossa vielä hieman pilvissä leijuen, sitten kännykkäni piippasi ja se oli viesti blogimestari
Vähälältä ja tiesin heti että nyt oli miun vuoroni loistaa ja tässä sitä nyt ollaan kirjoittelemassa teille tämän
pienen hulttion elämästä.

Palatakseni vielä tuohon täppä metsällä käymiseen, oli siis koittanut se aika mitä koko hulttiolaumamme oli odottanut
aina kuuman kesän uuvuttavista eräjuoksuista asti ja nyt se aika oli koittanut. Oli juhlapäivä, eikä mikä tahansa juhlapäivä vaan 1.finaalipäivä ja vastuttajaksemme asteli edellisvuoden toiveuusintaa varteen Koovee. Olimme valmistautuneet koitokseen
todella hyvin, myös Albertin peukalo ja miun etusormi. Kentällä ei mistään ongelmista ollut tietoakaan vaan peli kulki

todella hyvin eli olimme tylyjä emäntiä ja vastustajalle ei löytynyt yhtään tilaa kentällä, saatoimme heidät kiltisti
sääntöjen sallimissa rajoissa "saattohoitoon" ja pelasimme pilke silmäkulmassa, tämän seurauksena lopputulos oli juuri se mitä haluttiin. Saatin riittävä määrä tyylikkäitä maaleja ja vielä tyylikkäämpiä tuuletuksia toiseen päähän ja näin ottelu päättyi meille lukemin 5-2. Tästä voitosta saimme nauttia ehkä kokonaisen viisi minuuttia ja siiten katseet käännettiin jo kohti ensi viikkoa.

Meillä on siis ilmeisesti joukkueemme sisällä menossa ikävä sormileikkijakso... Otinpa sit kunniatehtäväksi jatkaa sitä ja onnistuin heittämään auton oven kiinni sormeni ollessa sielä välissä. Se oli vähän erillainen harkkojen päätös ja sinä iltana tulivatkin tutuiksi niin röntgenkuvaukset ja lääkärin kommentit mutta ehkä eniten ympäröivien ihmisten kauhistelevat katseet...

Mutta palatakseni taas edelliseen (olen erittäin taitava epäjärjestelmällisyydessä) Täppämetsän jälkeen suuntasin siis kulkuni Lepraan, mutta koska olen tunnollinen ja ahkera urheilijanalku suoritin palauttavan liikunnan olosuhteista huolimatta ja sainpa lenkille mukaan vielä herra kesälomalaisen. Ja tähän väliin mainitsen että en tiedä Leprasta juuri mitään, olen jopa eksynyt sinne.. Ja en ollut ennen Allun kysymysytä kuullutkaan Vedystä ja Atomista mutta katsotaan mitä voin asialle tehdä.

Maanantai aamuna kotiin palattuani huomasin että palaaminen oli viikon suurin virhe, katsoin ikkunasta ulos ja näin jotain järkyttävää: TAKATALVEN !

Kuvan takatalvi ei ole Porvoosta

 ja en ole optimisti, uusi talvi ei siis ole vanhan surma. No tässä tilanteessa eivät auttaneet edes F. Holmergin sananlaskut vaan oli pakko raahautua kouluun... Kun saavutin tuon ihanan kivilaatikon sain selville että sinne meneminen olin viikon toiseksi suurin virhe. Sillä ekalla tunnila en meinannut löytää oikeean luokaan, mutta koska periksi ei anneta
jatkoin tokalle tunnille. Silloin löysin jo oikean luokan, mutta oltuani siellä melkein tunnin tajusin että olen ilmoittautunut väärälle kurssille ja että miun ei todellakaan kuuluisi olla sielä missä olen...

Illasta kokoonnuimme sitten taas kotikolollemme pienpelien merkeissä, tässäkin tapahtumassa näki joukkueemme ilmeestä, että finaali viikolla ollaan ja periksi ei anneta. Jopa tämän hulttion treenaminen näytti siltä miltä kuuluukin ja tulostakin alkoi syntymään, liekö syy sitten vedyissä ja atomeissa, Ken tietää mutta ei kerro. Tästä on joka tapauksessa loistavaa lähteä kohti kauden vikaa viikonloppua ja revanssivoiton hakemista.

Tässä teille maistiainen tämän Lappeenrannassa ravaajan elämästä... Joka muuten juuri tajusi myöhästyvänsä kololta jos istuu tässä yhtään kauempaa eli nyt on tullut aikaa lopetella ja luovuttaa kunniatehtävä
seuraavaksi Hilmikselle. Koitan vielä vastata Albertin jättämiin kysymyksiini parhaani mukaan ja tietenkin jättää Hilmiksille pari pähkinää purtavaksi.

Minä kauden alussa

1.Suurin ja tärkein rituaalini ennen pelejä on hermoilu/jännitys, jonka usein alotan hyvissä ajoin -> pari päivää ennen peliä.

2.Tähän kohtaan haluan sanoa sen että näin ei suinkaan ole aina. Ja pitääkö tässä nyt selitellä, kyseessä on erittäin harvinainen virus jota ilmenee koko maailmassa vain miulla, eli se ei leviä. Haluan kertoa että oireet alkoivat tavattuani poikaystäväni Lappeenrannassa.

3.Tähän kohtaan sain selvityksen omalta nimettömältä lähteeltä ja se kuuluu näin; Vain torilla myytävistä atomista ja vetystä ei ole tietoa mutta torilla ja satamassa myytävänä olevat vedyt ja atomit ovat täytettyjä lihapiirakoita.

4.Idoleita salibandyssa on kolme:
Henri Johansson ja koska se vaan on loistava ei sitä osaa selittää.
Juha Kivilehto ja koska suomen, ja ehkä koko maailman, paras pakki.
Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä miun oma iskä! Ja koska se on iskä ja koska se on suomenmestari ja muutenkin loistava peluri!

Ja tässä vielä kysymykset Hilmikselle:
1.Paras salibandy muisto?
2.Kana vai muna?
3.Uskotko rituaaleihin ennen ottelua?
4.Paraneeko polvi pojasta?

- Rainio

Mutalampi

Nyt tääkin kammottava päivä koitti: minä, Alisa Allu Albert Alfons Mutalampi Levälampi, joudun kirjoittamaan teille "suuremmoisesta", "mielenkiintoisesta" ja "erittäin tapahtuma rikkaasta" viikostani eli koeviikosta ja kauden huippuviikosta kohti finaaleita(joka ehkä vähän vastaakin noita kuvauksia).

Eli kuten jo sanoin olen viettänyt finaaleihin valmistavan viikon suht. kiirellisenä kera koulukirjojen ja harkkojen. Joka päivä olen raahannut itseni ylös sängystä ja päätynyt normaalilla kyydilläni kouluun. Kyytinä toimii isi, jolla ei ole ferrareita ja formuloita niinkuin muilla joukkuelaisillamme ja heidän vanhemmillaan, vaan ihan tavallinen viisi-paikkainen musta tai punainen auto(värit kyllä voisivat sopia kalliimpiikin autoihin, mutta ei vaikka punainen onkin ferrarin perillinen fiat). Luokkiinkin olen löytänyt ajoissa ja kokeet tehtyä(toiset paremmalla kekseliäisyydellä ja mielikuvituksella kuin toiset...). Koulusta olen päätynyt yleensä kotiin, jonka jälkeen olen jossakin vaiheessa iltaa löytänyt itseni hallilta ja jos vahingossa sattui olemaan vapaapäivä niin nenä oli tiiviisti kiinni koulukirjoissa.
Sen lisäksi, että jouduin ravaamaan koulussa ja harkoissa, sattui blogiajalleni myös juhlapäiviä eli pelipäiviä. Lauantaina 30.3. kokoonnuimme Hyvinkäälle kaatamaan toistamiseen Prota, jotta pääsisimme taistelemaan SM-kullasta finaaliin. Peliin valmistautuminen alkoi normaalisti, kunnes Tiitu huomasi hanan temppuilevan ja sai vesisuihkun ennen siirtymistä palloilemaan. Kun pallolämmöltä siirryttiin pukkareihin ja saatiin hiukset laitettua kuntoon ja puettua keltaiset salmingit päälle oli peukaloni, minä ja koko joukkue valmis taisteluun. Peli oli tiukka ja tasainen niinkuin odotimmekin, eikä mitään saatu ilmaiseksi. Onneksemme parhaat ystäväni sinä päivänä, Tolppa ja Ylärima, kimmottivat pallot meidän mielestämme parempaan suuntaan. Ja jos joku ei vielä sattumoisin ole kuullut niin voitimme pelin 2-1. Ainiin saatatte myös ihmetellä miksi tuo peukalo on mainittu. Sattui pieni vahinko harkoissa, jonka seurauksena pääsin seuraavana päivänä katsastamaan Porvoon uuden lääkärikeskuksen ja testaamaan onko sen lääkärit ja röntgen-laitteet tarpeeksi hyviä. Onneksi mitään ei ollut pahemmin rikki, mutta loppukauden pelit ja treenit mennään buranan, teipin sekä tahdon voimalla. Ei siitä sitten sen enempää.

Jotta tähänkin blogiin saataisiin jotain pituutta kerron vähän rankoista koepäivistäni (jos vielä silmäsi ovat auki, niin suorittelen ottamaan paremman asennon, varsinkin siinä tapauksessa jos päiväunet ovat jääneet välistä:)). Eli n.6.30 "rakas" herätyskelloni pärähtää soimaan ja keskeyttää "kauneus" uneni. Raahaan itseni keittiöön ja ängen jo siinä vaiheessa kiireessä ruokaa suuhuni. Kiireessä nappaan kaiken tarvittavan mukaan, jotta selviytyä koepäivästä hengissä ja hyppään lennosta isin normaaliin autoon. Samassa autossa odottaakin jo prinsessa pikkusiskoni, jonka jätämme matkalla pois. Ennen koetta kertaan vielä nopeasti jotakin, jotta kokeesta ei tulisi aivan täysi katastrooffi... Teen kokeen , käyn syömässä ja menen seuraavan päivän kokeen kertaustunnille. Koululta löydän yleensä itseni jollain konstilla kotiin, jossa ehdin hädin tuskin käydä, kun onkin jo aika pukea Salmingit päälle, napata koulukirjat kainaloon ja suunnata kotikololle.

Tämä ei siis ole Saukin auto, mutta kuulemani mukaan tältä se näytti

Lauantai aamuni alkaa aamulla herätykseen n.puoli 9, mutta toisin kuin yleensä olen heti aamusta virkeänä ylhäällä, koska on viimeinkin PELIPÄIVÄ eli juhlapäivä:) Kokoonnumme ensin joukkueen kanssa kakkos kotikololle AE:lle klo.11 aamuharjoituksiin, jotta kroppa saataisiin illan peliin hereille. Aamutreenien jälkeen kävimme vielä syömässä Kokonhallilla maittavaa ruokaa. Kotona ehdin itse käydä kääntymässä, kun pitikin jo lähteä kotikololle ja kohti KooVeen kaatoa. Hallilla tunnelma oli jännittynyt ja peliä odotettiin jo innolla. Lämmöt sujuivat normaaliin tapaan ja lopulta odotus palkittiin. Peli oli tasaista vääntöä heti alusta asti eikä kumpikaan joukkue halunnut antaa periksi. Lopulta onnistuimme tekemään enemmän maaleja kuin kaveri(mikä ymmärtääkseni tarkoittaa tässä pelissä, että voitimme:)). Fiilis on näin pelin jälkeen aivan mahtava!!! Kiitos kaikille kannustajille ja taustoille, jotka teitte pelaamisesta taas kivaa. Pelin jälkeen kuulin huhuja, että valmentajamme Saukki oli vaihtanut autonsa ulkomuotoa finaalien kunniaksi.

(Jos pääsit jo tähän asti ihmettelen sitä suuresti...taidat juuri olla herännyt tai sitten juonut useita kuppeja kahvia)

Ja vastaukset vielä Sennin kysymyksiin ennenkuin joudun "valitettavasti" lopettamaan.

Viimeisen sanan sanon totta kai aina minä ja tahtoni menee pienempien edessä läpi, vaikka toinen yrittäisi saada tahdon läpi itkupotkuraivareilla ja toinen kynsiään käyttäen.

Heitollani ei ole ihan niin suurta salaisuutta, kuin Sennin rannarilla. Heittäminen on itseasiassa aika yksin kertaista: 1.Ota pallo käteen 2. Tähtää muualle kuin sinne minne haluat pallon menevän 3. Kiskaiset ja katsot, kun pallo ainakin yleensä menee sinne minne sen halusitkin.....tai ainakin sinne päin....

Sims perheestä ei ole hetkeen vuotanut tietoa ulkopuolelle, enkä lähde arvailemaan, mutta sen verran sain urkittua, että nainen on pituudeltaan n.100-190.5 cm pitkä, hiukset ovat keskipitkät ja hiusten väristä ei vielä ollut tietoa...

Seuraavaksi luovutan tämän mahtavan kunnian Lappeenrannassa ravaavalle Hanna Rainiolle, joka saa vastata seuraaviin kysymyksiin:

1. Onko sinulla jotakin tiettyjä rituaaleja ennen peliä? Esim. FB-päivitys tai oikea kenkä ensin?
2. Aina kun palaat Lappeenrannasta, on kaulaasi ilmestynyt tummia läiskiä. Mistä nämä läiskät ovat peräisin ja tarttuvatko ne? Onko kyseessä virus?
3. Nimettömän lähteen mukaan tiedät myös jotakin Lappeenrannasta. Mitä ovat Lappeenrannan torilla myytävät Vety ja Atomi?
4. Kuka/ketkä ovat salibandy idolejasi ja miksi?

Kiitos! Hei!

-Allbert

Millan iholla: VIIMEISIÄ VIEDÄÄN!!!

Taivas oli päivästä päivään täysin ihanan vaalean sininen, aurinko helotti kuin Thaimaan saarilla ja nurmikko oli yhtä vihreää kuin raaka banaani. Nämä ovat ensimmäiset mieleen tulevat ajatukseni, kun alan muistella viime kesän kesätreenejä. Saavuin Porvooseen kesän alussa intoa ja pelkoa puhkuen: Pelkäsin joukkuekavereita ja olin innoissani tulevasta kaudesta. 

Salibandy on siitä kiva harrastus, että aina saa melkein treenata sisällä,
vaikka ulkona olisi kuinka kaunista. Viime kesän joukkueemme pyöri lähinnä läheisen jalkapallokentän likaisella nurmikolla, jonka jälkeen suuntasimme aina lenkkarimme kohti Auroran ihanaa tulikuumaa hallia.Vietimme viikossa ainakin 500 tuntia hikoillen valmennuksen komennuksessa, kontaten toistemme jalkojen juuressa polvet verillä, ja tehden vatsalihasliikkeitä jotka aiheuttivat krampin jo ensimmäisen suorituksen jälkeen. Mielipiteeni näihin treeneihin on edelleen se, että se oli äärimmäisen mutaista ja typerää. Vatsalihakseni eivät vieläkään pullistu ulos ihostani,eivätkä hauikset ole suuremmat kuin allit. Treenasimme myös juoksua ja Virtasen nenäkarvat väpättivät aina kamalasti kun hän huomasi, ettei puolellakaan joukkueen pelaajista ollut sykemittareita ikinä mukana. Strömbergin sanat useimmiten taisivat kesän aikana olla "mitä vittua nyt taas" ja kaikki tuntui aina olevan "pommin varmaa". Auroran takaisella metsälenkillä kaverinamme oli useimmiten hyttyset ja maitohapot. Joukkueemme treenasi ahkerasti ja tunnollisesti, vaikka joka paikkaa kolotti ja hiukset olivat hikiset. Viikonloput, jotka olisi ollut suotavaa pitää salibandyvapaina, vietettiin kuitenkin joukkueena yhdessä leireillen yleensä Auroralla. Viikonloput olivat

Äidit Levälampi, Hietanen, (Holmberg) Hakku

Ruokaa

Lehikoinen Tee, Horn, Rainio, Kunttu, Kortelainen, Kettunen

todella mukavia, koska ikinä ei tarvinnut ajatellakkaan olevansa nälissään. Ruokapuolemme loisti kun merkurius taivaalla auringon vieressä. Tarjolla oli välillä AuroraKanaa ja joskus oli jotakin muuta. Yhteistä aterioilla oli joka kerta se, että ne maistuivat fantastiselta!

Kesän aikana joukkueen uusille tulokkaille järjestettiin pienoiset juhlat, jossa pelaajat otettiin vastaan erittän mukavalla tavalla: Tarjolla oli helppoja kysymyksiä, hienoja vaatteita, jauhoja, karkkia, piimää, vettä, jätesäkkejä, omenaa...Jos haluatte yrittää mielessänne kuvitella tilanteen sinä iltana, niin sulkekaa aluksi silmänne. Kuvitelkaa valmennuksemme seisomassa punaisen puurakennuksen kuistilla pinkit sukkahousut päässään. Hetkeä myöhemmin Virtanen pyörittää musiikin tahdissa pyllyä samaan tahtiin kuin BB-Janica aikoinaan ja Kettu etsii epätoivoisesti karkkia jauholautauselta ensin kastettuaan päänsä vesiämpäriin. Haakana räkättää varisnauruaan vasemmalla takaviistossa ja koko loppujoukkueemme hihittelee roskasäkit yllään molemmilla puolillasi kuvaten tapahtumia samalla iphoneillaan. Nyt voit avata silmäsi. Mieleesi tulee varmasti sama ajatus kuin minulla: JÄRKYTTÄVÄÄ. Silloin tehtiin koko joukkueen paikalla ollessa selväksi, että uusia ja nuorempia ei mitenkään pompoteta tai heidän hoidettavakseen ei anneta mitään hanttihommia.

Ahonen

Päivien lyhentyessä ja kylmentyessä tajusimme pikkuhiljaa syksyn lähestyvän ja kauden odottavan. Saimme heittää lottoa katsellessamme Salmingkuvastosta itsellemme uusia varsia ja lapoja. Omalla ja E Holmbergin kohdalla tuulet olivat myönteiset ja tilaamaamme mailaa ei saapunut lainkaan. Onneksi isä Hietanen kaivoi perheFordin takaluukusta tarpeillemme sopivat räikeät ja löysät varret, joiden avulla pääsimme mekin osallistumaan harjoituksiin. Oli ihanaa nähdä kun melkein koko joukkueellamme oli samanlaiset lenkkarit ja treenien loputtua saatiin arpoa, että osuiko omiin jalkoihin omat- vai jonkun muun kengät. Viisaimmat meistä vaihtoivat kengän narujen väriä, toivoen etteivät muut keksi samaa.
Harjoitusasujemme saavuttua luoksemme, tajusimme joukkueemme johtoportaan kerrankin ajatelleen meidän kesätreenamistamme oikein ajatuksella. Onhan se ihana kuumassa hallissa juosta sählypallon perässä mielummin ihanissa aivan liian pienissä lentopallosortseissa ja -paidoissa, kuin oikeissa salibandyvarusteissa. Tilannetta seliteltiin Salmingin tilauserehdyksellä ja jostakin syystä vaatteet palautettiin tehtaalle. Muutaman päivän kuluttua saimme pukea päällemme oikeanlaiset varusteet.

Kortelainen ja Kunttu

Nieminen ja Levälampi

Kesän aikana tulivat tutuksi niin Aurorahalli kuin läheiset juoksulenkkireititkin. Kaikista tutuimmaksi muodostui kuitenkin ympärillä häärivät kohtalontoverit, eli joukkuekaverit. Kaikki ovat niin omituisia ja erinäköisiä. Kaikkia kiinnostaa eri asiat ja uutiset. Mutta meitä kaikkia yhdistää tämä ihana harrastus, josta on jo muodostunut elämä useimmille pelaajistamme. Välillä olen melkein huolissani vauvvojemme opiskeluista, kun he lähtevät ennemmin Ouluun pelireissulle kun menevät tekemään kertolaskukokeita matikan tunnille. Sähly on sekoittanut heidän koko ajatusmaailmansa ja arvonsa. Onneksi vanhempi osasto pelaajistamme kykenee jo erottamaan oikean elämän ja salibandyn, mutta on niitä poikkeuksiakin. Esimerkiksi kaikille rakkaaksi muodostunut tollukka-Oksman mursi ranteensa oman elämänsä kohokohdassa, eli ottelussa kaikkia edestakaspyörittävää Classicia vastaan, kun olimme vasta 10-1 häviöllä. Oksman päätti väärentää minun itse ansaitsemani peliluvan omakseen ja leikkasi itse itseltään kipsin pois ensimmäisen viikon jälkeen. Kipsiä kun olisi pitänyt vielä pitää jopa kolme viikkoa, jotta käsi parantuisi kunnolla. Meinasi itkua pukata Auroralla, kun Strömberg nosti väkisin Oksmanin pyörän selkään heittäen mailan samalla vastakkaiseen nurkkaan. Reenien aikana huomasin hänen kuitenkin harjoittelevan lämäriä yhdessä piilopaikassa. Melko sitkeä tyttö tuo Oksman.

Kaunis ilma

Kauden aikana pelasimme.. Pelasimme... Ja pelasimme. Varsinkin juniori-ikäiset saivat nauttia elämästään todenteolla, koska oikealle elämälle ei tilaa mahtunut kesäkuusta joulukuuhun kertaakaan. Jos ei liigapeliä, niin hyvinvointi varmistettiin tyttöjen SM-sarjapelin avulla. Laiho luovutti melko aikaisessa vaiheessa kivuten kirurgin pöydälle samalla kun Haakana oli koko ajan poissa kuvioista. Minä taas irrotin käteni paikoiltaan varmistaen hengissä pysymiseni marraskuun puolessa välissä, ja pian siitä myös Lehikoinen istuutui viereeni katsomoon. Onneksemme saimme myös hiukan uutta verta kentälle kuin Karjulan Laura tuli opettamaan meille loppuveryttelyyn sopivia aerobicliikkeitä ja Sihlman opasti meitä ruotsinkielisissä juomalauluissa. Pian joukkueemme hyvinvointi alkoikin kukoistamaan, ja loppukautta kohti vähitellen kaikki ovat saaneet taas jalkansa kantamaan Auroralle asti. Vemppoja löytyy ja jokaista meistä sattuu varmaankin koko ajan johonkin.

Pelissä

Salibandyn ohella olemme käyneet porukalla hakemassa myös tuntumaa lipunryöstöön sekä jääkiekkoon. Kesän lopulla suoritettu lipunryöstö ei toiminut ihan niinkuin valmennus ajatteli, kun kaikkien vaatteet sekä Kuntun suu olivat täynnä sinistä mustikkaa. Ryvimme jossain perämetsikössä niin hirveä hiki kasvoillamme, että edes Niemistä ei naurattanut. Kaikki rikkoivat sääntöjä minkä ehtivät ja puolella joukkueen pelaajista taittui nilkat ympäri ja Luihin olkapääkin saatiin käymään pois kuopastaan. Nyt jälkeenpäin kun ajattelee niin jo vähän naurattaa.. Mutta ei kauheesti. Jääkiekko sujui myös kivasti kun heti kaukaloon asteltuamme oli Strömberg heittänyt hanskat jäähän, jotta voi murjoa Hietasen. Siinä he sitten painivat samalla kun muut yrittivät osua kiekkoon. Backaman suoritti oman osuutensa piruettejen avulla ja Kortelainen ja Kunttu keskittyivät valokuvaukseen kentän ulkopuolella. Rainio saapui kaukaloon farkut jalassaan, aikomuksenaan varmaan pyörähdellä Backamanin kanssa pariluistelua.

Pelissä 

Kausi eteni niinkuin suunniteltiinkin ja naisten kanssa saatiin käydä hurjaa taistelua siitä, että tipahdetaanko suoraan kultaiseen ykkösdivariin vai saadaanko yrittää murjoa jotakin divariporukkaa karsintamuodossa. Nousujohteinen loppukautemme räväytti karsintapariksemme lähikylän joukkueen SB-Vantaan, josta muuten yksi hulttiotyttö Vainio on luoksemme juossut kesän aikana. Karsintapelit sujuivat nekin ihan hyvin, kun hoidimme kaksi peliä puhtaasti kotikololla omaksi hyödyksemme ja yhden Vantaalla. Vantaan halli on todellakin kehumisen arvoinen! Siellä ei tarvinnut edes yrittää, että jalat pysyisivät Euroopan Mestareilla maassa, kun maassa pysyminen taattiin jollakin tahmealla töhnällä. Onneksi kukaan ei pysynyt maassa liian lujaa, ja kaikkien polvet olivat ehjät vielä pelin jälkeenkin. Sielläkin ottelu pelattiin kunniakkaasti omaksi hyväksi. Kolmella voitolla varmistimme ensikauden liigapaikan!

Hulttioiden kausi on ollut yhtä unelmaa. Pelit on hoideltu toinen toisen perään kivasti, ja taululla välkkyi hulttioiden runkosarjavoitto. Saimme siis skipata puolivälierät ja keskittyä kaikin keinoin kotikololla muutenvaanpyörimiseen. Muutaman viikon jaksoimme touhuissamme pyöriä ja leikit keskeytettiin ikävästi kun Sb-Pro halusi tulla kisailemaan kanssamme finaalipaikasta. No eihän siinä auttanut kun palauttaa Nurmijärveläiset Maaniittuun.. He lähtivät ilman vastahangoittelua!

Siellä me makaamme siskoni toimesta

Nyt on vakio finaalivastustajamme taas vastassa. Tällä kertaa minä olen eri leirissä. Onneksi sisko pitää vielä Kooveen puolia, että on äitillä ja isilläkin tekemistä kun heidän pitää joka maalia hurrata. On kiva kun perheeseen tulee molemman väriset mitalit!! Sitä paitsi on mukavaa kun tietää jo etukäteen, että saa syödä kultajuhlakakkua! Kunhan kakun päällä on tänä vuonna minun nimeni..
Ensimmäinen ottelu oli täysin meidän hallintaamme ja sisko kapinoidessaan työnsi minut laitaa vasten makaamaan. Ilkeä pikkusisko. Onneksi pyysi anteeksi, jotta haluan antaa hänellekkin palan kakkua. Ensimmäinen voitto siis kirjattiin meidän nimiimme ja oli ihanaa katsella kun Lehikoinen teki kaksi makeaa maalia ja Backmankin teki yhden!! Kunttu hoiti myös yhden maalin ja johtajamme Uljua yhden. Nyt siis lamppumme ovat kohti Suomen mestaruutta, mutta ei pidä nuolaista ennenkuin tipahtaa. Mutta sen jo voin luvata, että kun tipahtaa niin sitten kyllä juodaan eikä nuoleskella !!!!

Toinen finaali kamppaillaan entisellä kotihallillani Spiralilla ensi lauantaina. Jännääää!

-Millla